Sivut

perjantai 9. joulukuuta 2016

Närhen loikka ja Watin koettelemukset

 Meidän tiput ovat kovia syömään. Talipallot syödään parissa päivässä, ja linturuuan täydennystä pitää hakea kaupasta tasaisin väliajoin. Lintujen ruokintapaikan seuraaminen on todella viihdyttävää. Joskus tuolla on seitsemisen sinitiaista ja yksi paksu mustarastas maassa pomppimassa, siemeniä etsien. Majesteettinen närhikin teki meille vierailun. Sain napattua siitä ikkunan läpi pari hauskaa kuvaa.

On todella vaikea saada ikkunan läpi kunnollisia, tarkkoja kuvia. Tuntuu että jos nappaa parikymmentä kuvaa, vain ehkä yksi onnistuu.

Valmiina lähtöön...

...Ja pomps! Jalat jäivät kuvaan :D
Meidän kiviaidassa asuva hiiremme on alkanut rohkeaksi. Se on todennut, että täällä meillä ei ole petoja, joten se joskus napostelee jyvänsä lintujen ja oravien seurassa. Se jää kuitenkin niin lähelle kotipesän aukkoa, että sinne voi singahtaa jos alkaa pelottamaan.


Koettelemuksia


Kun vaikeuksia tulee elon tielle, niitä tulee kerralla useampi kuin yksi. Viime viikon torstaina kotiin tullessani leikin hetken Watin kanssa. Lattialle oli jäänyt virkkauskokeilustani peräisin oleva langanpätkä. Enkä huomannut, että Watti oli leikin jälkeen aika villillä tuulella, ja että se raahasi langanpätkän keittiöön. Tarkistin tietokoneelta yhden viestin, ja silmäkulmastani näin, että Watti löntysteli takaisin keittiöstä rennon oloisena, huuliaan nuollen. Sydämessäni heräsi heti epäillys: missä se äsken tuossa ollut langan pätkä nyt on? Aloitin langan etsinnän. Tunnin etsimisen jälkeen oli pakko hyväksyä se, että Watti oli sen langan syönyt, imenyt suihinsa kuin spagetin. Soitin heti lääkärille, ja saimme hätäajan Remediumista. Ei muuta kuin katti kantokoppaan ja menoksi.

Lääkäriin tultuamme hoito alkoi. Wattia pakkosyötettiin märkäruualla, ja sitten siihen pistettiin oksennusrefleksin laukaisevan piikki. Olin niin onnellinen kun viimein Watti oksensi märkäruokien lisäksi tuon pitkän pätkän lankaa. Olimme tulleet lääkäriin juuri ajoissa. Jos lanka olisi ehtinyt suoleen, olisi voinut syntyä hengenvaarallinen suolenkiertymä.

Nyt onneksi Watti on kunnossa, ja kaikki talouden langat, lyhyetkin pätkät on suljettuna Watin ulottumattomiin. Soimaan itseäni tapahtuneesta, mutta päätin kuitenkin kertoa tarinan, jotta ehkä joku lukija tänne osuessaan muistaa käydä piilottamassa mahdolliset narut ja langat lemmikkien ulottumattomiin. Lemmikit ehtivät syödä vaikka mitä epäsopivaa ihan sekunneissa.

Nyt Watilla on uusi huiska palkintona sen kokemista koettelemuksista. Tämä pullero on tehnyt huiskaa jahdatessaan triplaspagaatteja ja ilmapiruetteja. Johan on ihme, jos tuollaisella akrobatialla ala laihtumaan :D. 

Joulutonttu eläinystävineen toivottavat leppoisaa viikonloppua ja joulun odotusta!




maanantai 28. marraskuuta 2016

Watin lääkärireissu Watin kertomana

Eilen mami huomasi että oikeanpuoleinen kaunis kuparinen silmäni rähmi ja oli hieman liimaantunut silmäkulmasta. Silmäoireeni alkoivat ihan yllättäen. Minä en myönnä tehneeni mitään normaalista poikkeavaa. Lauantaina valvoin koko päivän lintulautaa ja sain pari yllättävää hepuliakin.  Eilen sunnuntaina taisin olla kuitenkin normaalia väsyneempi, enkä oikein jaksanut lintulaudan lintujakaan katsella. Nukuin koko päivän, kunnes mami kantoi minut ruokakupille. Olin unohtanut syödä! 

Jaksoin sunnuntaiaamuna kuitenkin auttaa mamia hänen ristipistotyössään. Autoin pitämällä ohjetta paikallaan, ja otin langoista kiinni. Ei mami pärjäisi ilman minua näissä hommissa. Tuosta työstä tulee punarinta, minä niin toivoisin että se olisi oikea, elävä lintu. 



Tänään iltapäivällä mami ja isi ryntäsi kotiin ja nostivat minut lämpimästä nojatuolistani pois ja laittoivat kantokoppaan. Ankea totuus valkeni minulle tuohon outoon taloon tultuamme. Jouduin heti vaa'alle, ja haistoin koiran tuoksua!

Sitten meidät kutsuttiin sisään lääkärin huoneeseen, ja kidutus alkoi. Kerron lyhyesti mitä minulle tehtiin, koska haluan vain unohtaa tämän päivän.

Minua käänneltiin ja tunnusteltiin ja häikäistiin jollain valolaitteella. Sitten mami otti minusta tiukan otteen ja minun silmääni laitettiin lappu, joka kertoi onko minun kyynelmääräni normaali. Kidutus jatkui vielä pahempana. Minun silmäni huuhdeltiin, sitten laitettiin hirveitä vihreitä tippoja. Eikä kidutus ollut edelleenkään ohi. Seuraavaksi lääkäri oli löytänyt jonkun metallisen lastan, jolla minun vilkkuluomeni alle katsottiin, ettei siellä ollut mitään ylimääräistä. Lääkärin diagnoosi oli sidekalvon tulehdus, jonka takia mami jatkaa minun kidutustani silmätippojen kanssa noin viikon vielä.

Lääkäri käski minut lisäksi laihdutuskuurille. Olin muka lihonut 100 grammaa viime vuodesta, ja nyt pitäisi päästä 5 kilon painoon. Nameja minulle saa antaa enää vain kerran viikossa, ja annoksiani pitää kutistaa.

Mitä vikaa tässä upeassa kropassa on? 

Sitä paitsi, brittikissan poskien pitää olla pulleat. 

Mami selitti että haluaa pitää minut luonaan vielä monta vuotta. Kissan diabetes on kuulemma vaikea hoitaa. Kaipa tässä sitten on laihduttava. Mami lupasi lisätä liikuntaani uudella laserhiirellä.



Lääkäri oli kirjoittanut minun silmätippaohjeeseeni että ''hauskaa joulun odotusta superkiltille Watti-kissalle''. Yleensä kuulemma kissat eivät ole näin kilttejä ja rauhallisia kamalien toimenpiteiden edessä. Mutta miten muuten brittiläinen leidi voisi käyttäytyä? Olisiko minun pitänyt kynsiä, purra, huutaa ja yrittää karata lääkärin pöydältä? Isäni kotimaassa, Englannissa on sellainen sanonta kuin ''Keep calm and carry on''. Juuri näin aionkin tehdä. Mutta mamille en vielä tänään aio antaa anteeksi. Ehkäpä huomenna, mutta vain jos saan sen laserhiiren ja jos saan juoda hänen vesilasistaan.


tiistai 15. marraskuuta 2016

Lintulaudan elämää

 Meillä on ollut lintujen ruokintapiste nyt parisen viikkoa. Minä ja Watti olemme olleet ihastuksissamme, nyt voi keittiön ikkunasta katsella läheltä lintujen ja muiden eläinten eloa. Pidän kirjaa kaikista linnuista, joita olemme jo bonganneet. Tutuiksi ovat tulleet mm.
talitiainen, sinitiainen, mustarastas, harakka, hömötiainen ja närhi. Varpunenkin on käynyt automaatilla kerran, mutta toiste se ei ole tullut.

Minua ihastuttaa eniten punarinta, joka käy meillä joka päivä syömässä maahan pudonneita siemeniä. Punarinta on meidän pieni herraslintumme. Se antaa kohteliaasti tilaa kaikille muille linnuille, eikä pidä puoliaan ollenkaan. Minua ihan ärsyttää nuo talitintit ja mustarastaat, jotka hätyyttävät ujommat vierailijat pois. Luin, että punarinnat syövät mieluiten pähkinän murusia. Pitääkin hankkia pähkinöitä jemmaan. Naapurin pihalla näin punatulkkuja. Mitenköhän saisin tulkut houkuteltua meille syömään. Varmaan sapuskan laatuun pitää panostaa.

Kohtelias punarinta


Talitintti
 Meillä asuu myös Hiiri! Sillä on pesä melkein satavuotiaassa kiviaidassa, joka rajaa tonttia. Hiiri pyrähtelee pikaisesti hakemassa linnuilta pudonneita siemeniä ja napostelee ne pesässään.



Meillä on myös monta oravaa. Tiedän ettei oravan paikka ole lintujen ruokintapaikoilla, mutta kyllähän nämäkin öykkärit ruokaa tarvitsevat. Toisaalta, meillä on tammi pudottanut satoja kiloja tammenterhoja, joten luulisi että oravat olisivat saaneet muhkeat ruokavarastot jemmattua.



Watin päälaki kuvattuna lähikuvalinssillä

 Tänään kaivoimme varastosta pari ledvalotähteä ja laitoimme ne ikkunaan valaisemaan. Samalla putosi kiiltävä joulupallo, Watti pelasi sillä jalkapalloa. Jännä kun kaikki kiiltävä ja rapiseva vetävät kissoja puoleensa kuin hunaja.



Leppoisaa loppuviikkoa kaikille, toivottavasti ei tule harmaita loskakelejä enää.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Lomalla Lontoossa

Meillä oli molemmilla kerrankin lomaviikko samaan aikaan, joten päätimme lähteä Lontooseen ex tempore. Watti raijattiin pikapikaa siskon hoiviin, ja eikun menoksi lentokentälle.

Kaikki pakolliset turistinähtävyydet olemme jo aiemmilla kerroilla nähneet, joten kävimme hieman erilaisemmissa paikoissa, esittelen niistä muutaman. Minun mieleeni jäi parhaiten ''Ghosts and Guinness''-historiakävely Covent Gardenin alueella, koska rakastan historiaa ja mystisiä tarinoita. (..eli raapustan loppuun pari muistamaani haamutarinaa.)

Englantilaiset ovat kyllä mukavaa porukkaa. Jos metroruuhkassa vahingossa tönäisee toista, molemmat pyytävät anteeksi hymyn kera. Pubissa on normaalia vaihtaa pari sanaa vieressä istuville. Olenkohan vaan turhan kyyninen, kun minun kokemukseni suomalaisessa bussissa on se, että jos joku alkaa juttelemaan vierustoverille, ympärille laskeutuu syvä hiljaisuus ja äänetön kysymys ''mistähän tuo on karannut?'', leijuu ilmassa. Lontoossa jossain kaupassa minuun törmäsi vahingossa pieni tyttö. Yllätyin kun tuo pikkuinen katsoi silmiin ja sanoi ''excuse me, ma'dam''.

Nyt loman jälkeen, pää on melkein turvoksissa kaikista kuulemistamme tarinoista ja luottokorttikin saa hengähtää. Löysin nimittäin ihanan vaateketjun, jossa myytiin paljon lintukirjailtuja ja kukkakuviollisia vaatteita enkä suinkaan päässyt sieltä tyhjin käsin..

Foundling-hospital


Foundling-hospital oli hyvin liikuttava paikka, Foundling on ehdottomasti käymisen arvoinen, jos historia vähänkään kiinnostaa. Kirjoitan tähän hieman paikan historiasta.

1700-luvun Lontoossa oli kamalat oltavat heikko-osaisille. Lontoon väkiluku oli tuona aikana kasvanut nopeasti, eikä sosiaalipalveluita riittänyt kaikille. Työttömälle, apua kaipaavalle ihmiselle vaihtoehtoina oli joko kirkon antamat heikot avustukset, tai köyhäintalo. 1700-luvun alun Lontoossa alle 5-vuotiaiden kuolleisuusluku oli 75 % ja köyhäintaloissa 90 %. Turmiollinen juoma, gin, oli esitelty köyhille lontoolaisille ja se tuhosi monien elämän. Hyvin monet köyhät äidit vaiensivat omaansa ja lapsensa nälkää ginillä, ja lukemattomia lapsia kuoli alkoholimyrkytykseen. 


Vuonna 1720 laivanrakannusalalla omaisuutensa hankkinut Thomas Coram muutti itä-Lontooseen. Hän järkyttyi nähdessään siellä niin monia nälkiintyneitä ja sairaita lapsia. Coram päätti tehdä asialle jotain, ja kiersi aatelisten ja hyvin toimeentulevien luona puhumassa lastenkodin perustamisesta. Saatuaan asian taakse monia vaikutusvaltaisia nimiä, lopulta vuonna 1739 Coram sai kuninkaalta virallisen luvan lastenkodin perustamiseen. 

Varainhankinta tontin hankintaan ja rakentamiseen oli pitkäkestoinen prosessi, ja siihen osallistui monia silmäätekeviä aatelisia, sekä säveltäjä Georg Friedrich Händel, ja taiteilija Hogarth.  Lopulta vuonna 1745, ensimmäiset lapset muuttivat vastarakennettuun lastenkotiin. 

Foundling-hospital on hulppea sisältä. Seinillä oli paljon Hogarthin taidetta.
 Kaikkia lapsia ei kuitenkaan Foundlingiin huolittu. 1700-luvulla ajateltiin, että köyhyys on ihmisen oma vika, ja on merkki henkisestä köyhyydestä. Äitien piti todistaa olevansa suhteellisen kunniallinen. Hoitopaikat valituille lapsille arvottiin arpapelillä. Huone, jossa lapsi luovutettiin, oli säkkipimeä jotta äitien henkilöllisyys pysyi salassa uteliailta. Jokainen lapsi sai uuden nimen Foundlinkiin saavuttuaan.

Vauvan tai lapsen mukana äidin piti tuoda ''token'', eli poletti. Polettia kuvailemalla, äiti saattoi hakea lapsensa takaisin sitten, kun oli saanut elämänsä takaisin raiteilleen.

Ostin pienen kirjasen, joka kertoi Foundlingiin tuoduista poleteista. Kirjassa oli hyvin surullisia tarinoita. Joskus vauva oli menehtynyt vain pari päivää sairaalaan tuomisen jälkeen. Lapsen äiti oli tullut toiveikkaana parin vuoden päästä hakemaan lastansa kotiin. Äidin piti maksaa takaisin kaikki lapsesta koituneet hoitokulut, vaikka lapsi olisikin kuollut. Äideille ei kerrottu kuolemantapauksista mitään.

Jotkut poletit olivat erittäin arvokkaita kultakolikoita, tai hienoja kirjailtuja kangaspaloja, joka kertoi omaa kieltään siitä, että jonkun rikkaan perheen tytär oli joutunut vietellyksi, ja joutui salassa lapsestaan luopumaan.

Foundling lähetti pienet vauvat ja taaperot maaseudulle turvaan kiertotaudeilta. Vauvat asuivat luotettaviksi katsottujen imettäjien luona. Myöhemmin lapset tuotiin takaisin Lontooseen saamaan opetusta, ja monet pääsivät oppipojiksi eri käsityön aloille, ja tytöt pääsivät palvelustytöiksi.

Foundling-hospital antoi kodin ainakin 25 000 lapselle, ja toimii vielä tänäkin päivänä lasten oikeuksien puolesta puhuvana, adoptioita järjestävänä järjestönä.
(Lähde: The Foundling Museum, Arts Council England, 2014. )



Useimmat poletit olivat selvästi rakkaudella tehty, ja kyynel nousi silmään niitä katsoessa. Eräs köyhä äiti oli pystynyt antamaan poletiksi pelkän pienen pähkinän. Sekin löytyy edelleen kokoelmasta.

William Morris Gallery


Rakastan William Morrisin tapetteja ja seinävaatteita. Jos voittaisin lotossa, vuoraisin jokaisen seinän mansikkavaras-, ja tikkatapetilla. Ikävä kyllä visiitti William Morrisin kotitaloon oli lievä pettymys.

William Morris Gallery sijaitsee Lontoon keskustasta 45 minuutin päässä, ja Walthamstow-metroasemalta oli vielä 20 minuutin kävelymatka. Matka ei niinkään minua vaivannut, vaan se, että kuvittelin että pääsisin ihailemaan Morrisin sisustuksia autenttisessa ympäristössä. Koko talo oli kuitenkin pistetty aivan uusiksi, valkoista maalia oli siellä täällä. Ainoastaan yhdessä ainoassa huoneessa pääsi katsomaan miltä Morrisilla sisustettu huone voisi näyttää. 

William Morrisin kotitalo ulkoapäin

William Morrisin kirjaillut seinävaatteet kuitenkin olivat tosi vaikuttavia. Morrisin tytär johti yrityksen tekstiiliosastoa, ja kirjoitti käsitöistä arvostettuja oppikirjojakin.


William Morris opiskeli tästä paksusta kirjasta kasvivärjäystä. Morris ei hyväksynyt teollisia, epäluonnollisia värejä, vaan halusi tapeteilleen ja tekstiileilleen luonnollisemman väripaletin. Mm. punaista väriä saatiin coccinelli-kirvoista, ja sinistä saatiin indigo-kasvista.

Mansikkavaras! <3 Aion kyllä jossain vaiheessa hankkia tämän mallin ristipisto-ohjeen ja tehdä itselleni seinävaatteen.


Käsitöitä harrastamatonkin pystyy varmaan kuvittelemaan, kuinka kauan kestää, ja mitä kaikkea osaamista vaatii kirjoa tällainen upea tekstiili. 

Haamuja ja Guinnessia-kävelykierros


Olen tosi iloinen, että päätimme käydä oikean historioitsijan kävelykierroksella. Muuten Cityssä kierrellessä, olisimme ohittaneet h-moilasena monet paikat, joissa on tapahtunut vaikka mitä. 

Kierros alkoi klo. 19 aikaan Covent Gardenissa. Silloin oli vielä suuri väenpaljous, ja saimme extrajännitystä kun katumyyjä alkoi karjumaan oppaallemme, että hän estää hänen bisneksiään. Siirryimmekin pian huudon saattelemana syrjäisille kujille historian havinoista kuulemaan. 

Ohitimme pubin, joka on ollut toiminnassa 1500-luvun puolivälistä alkaen. Siellä kummittelee kuulemma katolilaisia pappeja, jotka harjoittivat siellä uskontoaan Henrik VIII:n vainoa salassa. 

Tässä Lincoln-puistossa tapahtui Elizabeth I:n aikaan kamalia, en halua edes kirjoittaa mitä täällä tehtiin.














Yksi kaamea tarina oli peräisin 1700-luvulta. Hevosajuri oli ajelemassa yhtenä pimeänä myrskyisenä yönä hevosellaan, kun hänet pysäytti mustaan kaapuun pukeutunut vanha mies, joka pyysi kyytiä. Miehen noustua kyytiin, hevonen pillastui. Sen silmät kääntyivät ympäri, eikä ajuri saanut sitä millään aisoihin. Hän huomasi että takana istunut herra ojensi kättään, kuin ystävällisyyden osoituksena. Ajuri tarttui miehen käteen, mutta hän huomasi, että hänen kätensä ei koskenut mihinkään. Silloin takana istunut mies katosi, mutta hevonen jatkoi riehumistaan. Ajuri koko elämänsä järkytyksen kun näki seuraavaksi mustan pilven ja punaiset silmät parin metrin päässä. Hän tarttui ruoskaansa, ja heitti sillä mustaa pilveä, jolloin vihdoin ilmestys hävisi.  

Kaikki kierroksella kuulemamme tarinat eivät kuitenkaan ollut yhtä synkeitä. Varsinkin tarina, joka kertoi teatterin kuorotyttöä opettavasta haamusta oli sekä hauska että herttainen.

 Guinnessia nautimme 1600-luvulta peräisin olevassa pubissa. Tässä pubissa oli salatunneli (nyt jo umpeen muurattu) vastapäiseen teatteriin. Salatunneli rakennettiin jotta Kaarle II pääsee teatterin väliajoilla pubiin tapaamaan rakastajatartaan, kaunista Nell Qwynniä.

Camdenissä oli tällaisia hauskoja pilkullisia tipuja. Onkohan kottarainen? Muistelen jostain lukeneeni että Suomessa kottaraiset ovat harvinaistuneet kovasti.


Ja tässä on pieni puisto Paddingtonissa. Puistossa kasvoi mm. sinisarjoja ja vaikka mitä eksoottisia lajikkeita, joita on turha täällä Suomessa yrittääkään.


Karhuherra Paddington kiittää ja kumartaa!

lauantai 8. lokakuuta 2016

Pohdintoja ajamisesta ja viimeisiä kukkijoita

 Olen ajanut autoa nyt noin vuoden. Pelkään vieläkin kaistanvaihtoja kamalasti, ja aina valitsen sen reitin, jolla kaistaa ei tarvitse vaihtaa. En myöskään suostu ajamaan minnekään, missä en ole ennen käynyt. Työmatkani on suoraa tietä ilman ihmeempiä kikkailuja, ja valitsen aina sen tutun puolen tieltä, että voin sujuvasti sujahtaa omalta kaistalta uudelle kaistalle. Kehä Ykkösen ruuhkiin en edes kuvittele meneväni, siellä on semmoinen liikennekaaos ettei mitään rajaa, siitä kuulen kokemuksia töissä joka päivä.

Minulle miellyttävintä on ajaa maksimissaan maksimissaan 80 km/h-alueella, mieluiten vielä hiljempaa. Jos ajan moottoritiellä, kämmenet hikoaa, kun pikkuinen auto tuntuu heittelehtivän tuulen voimasta. Olen huomannut, että monet eivät pidä turvavälejä ollenkaan. Espoon Turuntien neljän ruuhkassa on mielestäni typerää ajaa toisen takamuksessa. Jos edellä tulee äkkijarrutus, ei ehdi reagoimaan oikein mitenkään.  Minulle on myös tullut selväksi, mistä tietyn automerkin kuskit ovat saaneet maineensa :D. Olen nähnyt hurjia kiilaamisia ja ohituksia, mutta kuitenkin 10 sekunnin päästä molemmat seisomme samoissa liikennevaloissa.

Todellinen kuskin tulikaste oli ajaa 1,5 tunnin matka Röttelölle matkaseurana pelkkä Watti. Mutta selvisimme molemmat hengissä! Vanhalla tiellä ei ollut ollenkaan liikennettä, ja oli ilo ajaa kauniissa syysruskaisissa maalaismaisemissa. Wattikaan ei laulellut kertaakaan. Paitsi perillä oltuamme kysyin siltä, että oletko vielä kyydissä kun on niin hiljaista. Kopasta kuului vaimea ''mää''.

Syyskukkia

Jotkut kesäkukat ovat varmaan erehtyneet vuodenajasta. Bongasin yhden metsäkurjenpolven, tulikellukan ja ruusumalvan kukkimassa, vaimeasti tosin.




 Syysasteri on pihan alkuperäisiä. Mitähän lajiketta se on? Minulla on myös lahjaksi saatua vaaleansinistä syysasteria, joka on paljon matalampaa ja sen kukatkin ovat pienempiä ja vaimeampia. Saakohan tällaisia korkeita, runsaasti kukkivia vanhan ajan syysastereita enää taimikaupoista?






Viimeiset pörriäiset ovat kiitollisia siitä, että auringontähdet tekivät vielä muutaman kukan näinkin myöhään.

Ruusumalva sinnittelee


Harakankellot ovat ihania. Siirsin yhden sellaisen kukkapenkkiin, ja se kiitti minua kukkimalla monta kuukautta, se oikein rotevoitui päästyään hyvään multaan. Aion jatkossakin laittaa niitä kukkapenkkiin.

 Watin viikonloppu

Me vastustamme kesäkissojen hankkimista ja muutenkin inhoamme kaikenlaista elänten kaltoinkohtelua. Miksi kissoja pidetään vielä vuonna 2016 niin ala-arvoisina, ettei niistä muka tarvitse huolehtia ja niitä hylätään edelleen todella paljon. Toivoisimme asennemuutosta koko kansalle tässä asiassa. 

 Aiheeseen liittyen, kävimme lauantaina Salon SSEY:n kirpputorilla. Kaikki kirpputorin myyntituotot menevät Salon Seudun Eläinsuojeluyhdistys ry:lle. Kannattaa käydä jos tulee Saloon asiaa! Tässä kirppiksen yhteystiedot: http://ssey.fi/testisivu/ssey-kirppis

SSEY:llä oli myynnissä ihania käsinvirkattuja hiirileluja. Ostin kokeeksi yhden Watille, ja hiiri oli menestys. Jahti ja julma riepottelu alkoi heti, Virkattu hiiri ei ollut pelkkää uutuudenviehätystä, sillä on leikitty nyt jo moneen otteeseen.


Watti uuden hiirensä kanssa
Muuten Watin viikonloppu sujui leppoisissa merkeissä, ruohoa syöden, nukkuen ja leikkien. Kerran töistä kotiin saavuttuani, löysin kuistiltamme oranssinruskean kissan. Se lähti heti pakoon kun huomasi minut. Onkohan Watilla salainen vakoilija? Watin nukkumapuu on heti ikkunan vieressä, ja siitä se näkee suoraan kuistille. Ties minkälaiset ihailijajoukot kuistillamme käy kun olemme poissa. Ruskeaoranssi kisu on selvästi ollut kotona ruoka-aikaan ja sillä oli panta kaulassa. Se asuu varmaan tässä jossain lähellä. 




tiistai 13. syyskuuta 2016

Täällä taas

Melkein hävettää, milloinkohan olen viimeksi blogiani päivitellyt? Olen ollut poissa ehkäpä siksi, koska jostain syystä puutarhakärpäseni oli pitkän aikaa muilla mailla. Kun olin lyhyellä kesälomalla, satoi melkein joka päivä ja joka päivä oli suunnitelmissa siirtää talon vieressä kasvaneet kuunliljat muualle, Suunnitelma kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi, ja lopulta aloin jo vältellä rikkaruohojen nyppimistä ja kukkien kastelua. Ulos katsoessani näin vain listan mitä kaikkea piti tehdä. Sitten oltiin jo siinä pisteessä, että haaveilin helppohoitoisesta havu & kuunlija-puutarhasta :D. Tätä innottomuutta kesti siihen asti, kunnes tänä viikonloppuna pääsin Marketan puistoon sipuliostoksille. Sipulien ostelun jälkeen ukko noin vain yhdessä minuutissa oli huhkinut ne jo kauan mieltäni kuohuttaneet kuunliljat ylös, ja pääsin istutushommiin. Outoa kuinka vähästä kiinnostukseni puutarhaan oli kiinni.

Siirsimme talon seinää uhanneet kuunliljat reunustamaan molemmin puolin porttia. Samalla aitoukonhatut muuttivat siihen viereen, pois ahtaasta ja pimeästä penkistään. 

Pihan kolme isoa tammea tekevät hirveästi tammenterhoja, joka askeleella narskuu. Niitä putoilee myös kattoa vasten ja Watti katsoo pelästyneenä ylös: '' mikä tuo oli?''

Saksasta peräisin oleva humala on laitettu kiipeämään pitkin tammea. En ole vielä päättänyt uskallanko jättää humalan ruukkuun koko talveksi vai onko se kasville kuolemaksi.


 Shirley-unikot

Taisin keväällä innoissani kertoa siemenostoksistani. Onnistunein siemenostos oli Shirley-unikko. Shirley-unikko osoittautui oikein suloiseksi, hennoksi pikku unikkolajikkeeksi. Kuten kuvauksessa luki, unikoissani ei ollut ollenkaan mustaa. Shirleyllä on hennon karvaiset varret ja uusia kukkia on puhjennut ihan tähän asti. Laitan alle kuvakavaldin Shirleyn eri muodoista.

Tämä kesä oli niin sateinen, että kaliforniantuliunikot eivät tainneet kukkia kertaakaan. Ne kun vihaavat sadetta ja varjoa. Ensi kesänä sitten paremmalla onnella. 
Kerrannainen Shirley.

Melkein ruusukukkamainen Shirley

Hänen karvaisuutensa


Syysvuokko

Salon torilta ostamani syysvuokko oli hyvä ostos. Tänään ensimmäinen nuppu puhkesi kukkaan! 


Ihania pallomaisia nuppuja <3



 Watti

Watilla jatkuu onnellisen kissan elo normaalissa uomissaan. Viime perjantaina meillä oli vieraita kylässä ja Watille tapahtui ''moka'', tai pikemminkin virhearviointi. Se oli steppailemassa selkä köyryssä iskää kohti, aikeinaan jalkojen helliminen kyljillään. Sitten Watti katsoikin ylös, ja se huomasi että tämähän on väärä mies! Ukkohan oli ihan eri huoneessa. Watti juoksi kurnaisten pakoon mokansa huomattuaan. 

Watin rutiiniaskare, eli hiiriballadien laulaminen on säännöllisempää kuin ennen. Nykyään huolestun, jos Watti ei tuo minulle hiirtä nukkumaan mentyäni, Siinä tapauksessa sillä on ollut luultavasti liian stressaava päivä takanaan.
Mamin sipuliostosten haistelua.





KesäWatti <3

Toivottavasti syksy jatkuu yhtä kauniin aurinkoisena kuin tähän asti, Ja hauskaa loppuviikkoa kaikille! :)